Qigongista puhuttaessa kuulee usein mainittavan mm. taolaisista ja buddhalaisista, tai vaikkapa hoidollisista ja kamppailulajeihin liittyvistä harjoituksista. Qigong sinänsä ei kuitenkaan ole rajattu yhteenkään näistä eri tyylisuunnista, eikä se myöskään tarkoita sitä, että esim. jokainen buddhalainen tekisi buddhalaista qigongia, tai että jokainen buddhalaisen qigongin harrastaja olisi buddhalainen. Qigong ei olekaan erillinen laji sinänsä, vaan enemmänkin sitä voisi pitää kuin yleissanana, jolla pyritään kuvaamaan yhteisesti monin tavoin erilaisiin päämääriin pyrkiviä harjoituksia ja menetelmiä.

Näitä päämääriä voivat olla vaikkapa terveys ja kokonaisvaltaisempi hyvinvointi, kuten usein onkin ensimmäisenä syynä harjoitusten aloittamiseksi. Joillakin saatta olla sisäinen tarve ymmärtää itseään ja olemistaan osana kaikkeutta selkeämmin; joku taistelulajien harjoittaja saattaa kaivata lisää nopeutta, tasapainoa ja voimaa harjoituksiinsa, joku taas ehkä haluaa löytää ei-toiminnan kautta tasapainon, muuntuakseen ja palatakseen tyhjyyteen. Kaikkia näitä yhdistää se, että niissä jokaisessa jollain tavalla harjoitetaan ja keskitetään koko universumin kaikkien asioiden ja tapahtumien taustalla vaikuttavaa bipolaarista voimaa, Qi:tä. Ja kun Qi:tä harjoitetaan, on se Qigong:ia.

Mielestäni hyvä esimerkki tästä: Kiinalaisten tekstien mukaan meilläkin tunnettu tai ji on kamppailulajillisen qigongin liikkuva muoto. Siinä pyritään ottamaan hyökkääjän energia oman ympyräkehän sisään ja ohjaamaan se sitä kautta toisaalle haluttuun suuntaan, halutun vaikutuksen aikaan saamiseksi. Sama periaate on tuttua myös japanilaisen budo lajin, Aikidon harrastajille. Aikidon; kiinaksi He Qi Tao:n perustaja Ueshiba Morihei Sensei taivalsi shamanistisia kykyjä omaavan näkijän ja parantajan Deguchi Onisaburon kanssa Mongoliaan asti perustamaan uutta ja henkisempää maata. Tai jin ja vastaavien kiinalaisten wushu lajien vaikutus näkyykin osin varmaankin juuri tämän matkan ansiosta aikidossa selvästi. Vaikka Ueshibasta sanotaankin, että hänen kävellessään huoneeseen tärisivät taulut seinillä hänen energiansa; Qi:n voimasta, eivät aikidon harrastajat pidä sitä qigong lajina. Qigongin harrastajalle taas jo sen nimi “Qi:n Yhdistämisen Tao” todistaa toisin.

Muutaman sanan voisi sanoa Mestari Deguchista. Onisaburo syntyi pieneen maalaisperheeseen Kameokassa, Kyotossa, ja jo pienestä pitäen häntä pidettiin ihmelapsena epätavallisten psyykkisten kykyjensä ansiosta. Täytettyään 27 vuotta hän kävi läpi ankaria askeettisia harjoituksia Shintolaisten pyhällä Takakuma vuorella, jossa opiskeli perinpohjin henkisen maailman mysteereitä. Näihin lukeutui mm. korkeatasoinen selvänäköisyys, telepatia sekä Chinkon Kishin; kaksiosainen kyky käsitellä henkiä, sekä tulla hengen valtaamaksi. Deguchi käytti tätä parantamiseen, sekä saadakseen aikaan kokemuksen henkimaailmasta erilaisin hengitys ja mietiskelymenetelmin. Hän kertoi kokeneensa vuorella, kuinka hänen sielunsa irtosi kehostaan ja matkusti henkien maailmaan. Tämän pohjalta Deguchi kirjoitti useita vuosia myöhemmin 81-osaisen teoksen Tarinoita Henkimaailmasta, voidakseen auttaa ihmiskuntaa kohti ikuisuutta. Jos olet lukenut aikaisempia kirjoituksiani, niin löydät varmasti yhtymäkohtia shamanismin ja qigongin välillä myös tässä.

Taolainen ja buddhalainen qigong ovat menetelmiä, jotka auttavat harjoittajaansa päämääräänsä pääsemiseksi, eivät kyseisten uskontojen harjoittamista sinänsä. Näiden seremonialliset menot eroavat ulkoisesti paljon toisistaan; jo pelkästään vaatetuksesta voi päätellä kumman näkemyksen harjoittajasta kulloinkin on kysymys. Uskonnoissa on myös tärkeää tietää milloin millekin hengelle tai jumaluudelle osoitetaan kiitollisuutta, sekä minkälaisin menoin, rituaalein tai mantroin tämä tulee suorittaa. Sisäisesti nämä kaksi koulukuntaa ovat vapaampia kaavoista, eivätkä lopulta ole niinkään eri maailmasta, koska qigongin kaltaiset menetelmät olivat käytössä jo kauan ennen taolaisuuden ja buddhalaisuuden syntyä. Niiden tultua olemisen piiriin saivat ne vaikutteita muinaisista menetelmistä integroiden ne omiin harjoituksiinsa, samoin kuin niihin kuuluvia menetelmiä sovellettiin qigongin maailmaan.

Näin on myös hoitoperinteen kanssa; ihmiset hoitivat toisiaan paljon aikaisemmin kuin taosta edes puhuttiin, ja silti traditionaalinen orientaalinen hoitomenetelmä nykyisin on lähempänä taolaisuutta kuin buddhalaisuutta tai konfutselaisuutta. Tosin, ei olisi kovin väärin väittää, että kiinalaisen buddhalaisuuden omaleimaisuutta, ja yleensä koko sen olemassaoloa voidaan kiittää läheisestä yhteydestä taolaisuuteen. Nykyisen tavaramerkityn mindfulnesin taustalla on Dhyana mietiskely, joka lausutaan kiinaksi Chan ja japaniksi Zen. Ja tietysti nämä kaikki ovat luokiteltavissa Qi:n harjoittamiseksi.

takaisin blogiin